lauantai 14. toukokuuta 2016

Vihdoin puhutaan vallasta – kulttuuriperintöä twerkataan myös tänään


Jenni Hiltusen twerkkaus-video on saanut jähmeät suomalaisetkin irrottelemaan. Nyt pyörii pyllyn lisäksi keskustelu. Osa keskustelijoista on närkästynyt feikkisaamelaispuvun käytöstä, toiset näkevät videossa kolonialistisia rakenteita ja jotkut puhuvat appropriaatiosta eli omimisesta. Nykytaiteen museo Kiasma selitti videota blogissaan ja itse taiteilija avautui teoksen "väärin ymmärtämisestä". Nyt useat julistavat taiteen vapautta, toiset peräänkuuluttavat vastuuta Kiasmalta. Monet valistuneet tahot ovat hieman hämillään: Onko tähän edes oikeata ratkaisua? Mitä mieltä tästä kaikesta pitäisi olla? 
Suomalaisessa kulttuurikeskustelussa puhutaan harvoin vallasta tai vallankäytöstä. Kuka käyttää muistiorganisaatioissa (arkistot, kirjastot ja museot) valtaa? Ovatko muistiorganisaatiotkin alttiita poliittiselle ja taloudelliselle vallalle? Tai vaikkapa länsimaiselle ajattelulle ja keskiluokkaisille arvoille – tai niiden vahvistamiselle? Ja miten tämä näkyy kulttuuriperinnön keräämisessä ja arvottamisessa? Tässä yksittäisessäkin videoteoksessa puhutaan tietysti kulttuuriperinnöstä. Ainakin Kiasman kokoelmiin video on hankittu: siitä on siis tulossa osa virallista suomalaista kulttuuriperintöä. 
Seurasin tohtori Visa Immosen luentoa kulttuuriperinnöstä ja hän totesikin: "Kulttuuriperinnöstä on tullut kulttuuripolitiikan käsite, jota ei kyseenalaisteta. Se on myös institutionaalista valtaa, jota ei huomioida tai tunnisteta. Näitä oletuksia tutkitaan. Kulttuuriperintöpuhe on poliittista. Kulttuuriperintö valitaan, luodaan ja konstruoidaan".
Minulle edellä mainittu lainaus on riemastuttava. Voisinko miltei sanoa, että odotin koko aikuisikäni tätä kiteytystä. Kulttuuriperintöä siis todellakin tehdään ja luodaan – se ei ole mitään sattumaa. Kulttuuriperintö ei myöskään ole nollasummapeliä. Se on harjoitettavan politiikan dynaaminen päätepiste. Tässähän on nimenomaan kyse portinvartijoista – kuka saa ja kenellä on ammattitaito, oikeus ja valta valita, representoida ja tutkia kulttuuriperintöä. Mutta ainakin idealistisesti ja yhteiskunnallisesti kun puhutaan vallasta siihen liittyy myös kysymys vastuusta. Vastuu on suomalaisessa kulttuuripolitiikassa vähän käytetty termi. 
Voisiko yksinkertaistaen ajatella, että jos olemme demokraattisessa yhteiskunnassa valinneet Jenni Hiltusen Grind-teoksen säilytettäväksi – se on myös osoitus nykyisestä kulttuurillisesta ja poliittisesta käsityksestämme. Samalla se kertoo jotain suhteestamme saamelaisuuteen. Ja jos emme ole kansallisesti tätä mieltä, pitäisikö meidän miettiä valtaa ja vastuuta uudesta perspektiivistä? Pitäisikö meidän jopa miettiä humanistista koulutusta uusiksi, jotta tulevat kulttuuriperinnön päättäjät, hankkijat ja vaalijat tunnistaisivat rakenteissa piileviä valtasuhteita? 
Kulttuuri- ja taidekeskustelu on Suomessa perinteisesti hyvin makuorientoitunutta: mikä on hyvää ja huonoa taidetta tai mikä teos on säilyttämisen arvoinen? Harvoin kukaan on viitsinyt sohaista ampiaispesää ja ylipäätään nostaa keskustelun keskiöön vallankäyttöä: oli sitten kyse yksilöiden tai instituutioiden käyttämästä vallasta. Tämän lisäksi ainakin nykytaiteen kohdalla laajemmasta kulttuuriperinnöllisestä funktiosta puhutaan mielestäni melko harvakseltaan.
Suomalainen taidekoulutus ja -tutkimus ei ole juuri herättänyt keskustelua vallankäytön aspekteista. Ja monet kiinnostavatkin avaukset ovat yleensä vesittyneet tykkäämisiin tai tykkäämättä jättämisiin. Joku voisi pohtia, paljonko kulttuuriperintöpäätöksiä tehdään täysin henkilökohtaisten mieltymysten mukaan, miettimättä sen suurempia kokonaisuuksia.
Oikeastaan tästä yleisestä virrasta poikkeavat aikoinaan J.O. Mallanderin 90-luvun "helmikanakeskustelu" sekä Janne Gallen-Kallela-Sirénin, Osmo Rauhalan ja Berndt Arellin ulostulot vuonna 2011. Nämäkin edellä mainitut keskustelut liittyivät paljolti oikeisto-vasemmisto -akseliin ja ideologioihin. Lähinnä kehässä nyrkkeiltiin vasuri- ja oikeistoklikkien voimalla. Ja viimeistään ne viihteellistyivät monien kirjoitusten ja sattumusten summana: lopputulos oli jokseenkin paskanheittoa puolin ja toisin. Kirjoittelussa vedottiin henkilöiden nimiin, taustoihin, rahoitukseen, poliittiseen suuntautuneisuuteen ja sukutaustaan. Monelle se loppujen lopuksi näyttäytyikin taas kerran pienen maan kultturiväen eripuraisuutena. 
Teemu Mäki kirjoitti tuolloin Voima-lehdessä vastineen Gallen-Kallela-Sirénille, Arellille ja Rauhalalle. Nostan tekstistä vain yhden lainauksen:
"Eräskin valtion taideteostoimikunnan jäsen tokaisi minulle 1990-luvulla, että valtion velvollisuus on hankkia esteettistä taidetta, sillä se sopii kaikille, toisin kuin poliittinen taide, josta seuraa aina jotain helevetin kränää".
No nyt tuli kränää, vaikka twerkkaus-video ei olekaan poliittista taidetta. Siinä ei myöskään suhtauduta kriittisesti saamelaisen kulttuuriperinnön hyödyntämiseen. Oma tulkintani onkin, että kyse on todennäköisesti esteettisestä hankinnasta. Se onko hankinta onnistunut sellainen, ei kuulu tämän blogin pirtaan.
Itse en esimerkiksi taidehistoriallisesti tai esteettisesti näe Jenni Hiltusen lainauksessa tai omimisessa mitään ihmeellistä. Appropriaation hyödyntäminen kuuluu melko pitkään taiteen traditioon, jota varsinkin modernistit ovat käyttäneet. Appropriaation piirteitä löytyy niin Picasson, Matissen, Duchampin kuin monen muunkin tunnetun taiteilijan töistä.
Kun aikoinaan Picasso käveli Trocadérolla sijaitsevaan etnograafiseen museoon ja sai sieltä inspiraatiota afrikkalaisesta esineistöstä. Hän omi kyseisiä muotoja useisiin teoksiinsa, kuten Avignonin naiset (1907). Nyt Avignonin naiset on osa länsimaista kulttuuriperintöämme. Kyse on tietysti omimisesta, jos nyt halutaan tuota käsitettä käyttää. Tietenkin tämänkin taiteen kaanonin voi asettaa kyseenalaiseksi.
Mitä sitten tulee kolonialistisiin rakenteisiin ja vallankäyttöön? Taiteilija Sanna Korteniemi pohtii  twerkkaus-videota ja Kiasman vastinetta ansiokkaasti omassa blogissaan ja hän kysyykin: "Näin tulkittuna teoksen pitäisi näyttäytyä kolonialistisen sijaan kolonialismia purkavana?"
Tällä hetkellä monet kansat kokevat asemansa uhatuksi ylikansallisen päätöksenteon ristipaineissa Euroopassa. EU-tasolla muun muassa walesilaiset ovat huolissaan omasta erityisestä kulttuuriperinnöstään. Jos tällainen huoli herää Euroopassa itsehallinnollisella alueella, onko edes globaali maailmanperinnön tasapaino vallan ja vastuun näkökulmasta mahdollinen? Yhtä lailla kuin walesilaiset tai saamelaiset, myös meidän olisi ehkä syytä olla suomalaisina huolissamme tulevaisuuden kulttuuriperinnöstämme globaalissa maailmassa. Tätä asiaa voi jokainen pohtia omakohtaisesti Hiltusen videon kautta.
Olennaista on, että kulttuuriperintöä tehdään aina nykypäivässä. Sitä tehdään siis joka arkipäivä. Käsite Authorized heritage discourse, auktorisoitua kulttuuriperintödiskurssia (AHD) hyödynnetään kansainvälisessä kriittisen kulttuuriperinnön tutkimuksessa. Siinä on muodostettu käsitys dominoivasta länsimaisesta kulttuuriperintödiskurssista. Tutkija Laurajane Smithin mukaan kulttuuriperintö tehdään aina nykypäivässä: se ei periydy menneisyydestä kuten väitetään. (Smith 2006; 2009)
Diskurssin sisällä kulttuuriperintö nähdään ensisijaisesti aineellisena ja arvoluokiteltavana suojelukohteena. AHD:n mukainen kulttuuriperinnön määritelmä rakennetaan pääosin auktoritatiivisesti ja suppeasti ylemmän keskiluokan näkökulmasta, jolla pyritään edelleen vahvistamaan suuria kansallisia kertomuksia. Unescon esiin nostama maailmanperintöajattelu nostaa lokaaleja tai kansallisia merkityksiä universaalille tasolle korostaen retoriikassaan kansainvälisen vastuun tarvetta. (Harrison 164, 165)
Myös tärkeätä strategiatyötä tehdään monissa paikoissa. Jos koetaan, että teos on ymmärretty väärin, pitäisikö sitten tarkemmin selittää millainen teos tässä nyt on kyseessä:”kehitetään museoita, yleisiä kirjastoja ja arkistoja monipuolisina oppimisen elämysten ja tiedonhaun keskuksina panostamalla kulttuuriperintökasvatukseen osana kulttuurista lukutaitoa, saavutettavuuden ja vuorovaikutteisuuden yhteisön ja eri väestöryhmien kanssa”. (OKM 2011, 12)



Lähteet ja luettavaa:

Jenni Hiltusen video: https://vimeo.com/44392653
Mitä on kulttuuriperintö? Toim. Outi Tuomi-Nikula, Riina Haanpää Aura Kivilaakso, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
Maija Karasvaara , 2015, Kulttuuriperintö kulttuuripoliittisissa visioissa : etnologinen tutkimus kulttuuriperinnöstä ministeriöiden poliittisissa teksteissä
Visa Immonen, 2016, Kulttuuriperintö ja nykyaika - johdatus kulttuuriperinnön tutkimiseen -kurssi
http://alastonkriitikko.blogspot.fi/2016/05/julkaistua-767-omimisen-oikeus-ja.html
http://www.sannakorteniemi.com/Kotisivut/Blogi/Merkinnät/2016/5/11_Kenen_taide.html
http://www.hs.fi/mielipide/a1462673424623?jako=d78cb2b2a2de1caf58cbb9b6cbda8eaa&ref=fb-share
http://yle.fi/uutiset/grindvideotaiteilija_korostan_etta_tassa_ei_ole_kyse_saamelaiskulttuurista/8871486
http://blog.kiasma.fi/blog/?p=2917



1 kommentti:

  1. Syvin taide on moraalitonta, moraali ei ole taiteen vaan filosofian alaa; taiteilija on riippumaton ja paha; filosofi on riippuvainen ja hyvä. Syvin taide on alusta loppuun täynnä mielikuvitusta ja näkyjä, ei moraalisia hyveitä. Moraaliset hyveet aiheuttavat alituisia sotia ja herruutta toisten yli. Onneksi internet tuhoaa koko taiteen ja kaikki luovuutta rajoittavat instituutiot niin, että taide vapautuu täysin olemaan ilmaista ja kuulumaan kaikille.

    VastaaPoista