sunnuntai 7. elokuuta 2016

Kun historia muuttuu politiikaksi


Nykyään mediassa on hyvin muodikasta viitata historiaan. Tiedotusvälineissä erilaiset kolumnistit ja kirjoittajat tulkitsevat nykyajan ilmiöitä tuon tuostakin ja peilaavat niitä historiallisiin tapahtumiin: yleensä he lähinnä varoittavat historian toistumisesta. Esimerkkeinä toimivat usein edesmenneet totalitaariset valtiot, Saksan 30-luvun hirmuteot tai oma kansallinen kertomuksemme. Kirjoituksissa käytetyt yleistykset ovat yleensä hyvin ylimalkaisia ja monesti syy-seuraussuhteet esitetään vailla vahvempaa pohjaa.

Hirmutekoihin tai historian merkkihenkilöihin viittaavat meemit leviävät internetissä sekunneissa. Historian tulkintamme heijastavat aikaamme, mutta on myös hyvä pitää mielessä, että historian käyttö argumenttina on usein varsin tarkoitushakuista ja poliittista. Historian tulkinnoilla ylläpidetään ja synnytetään konflikteja, mutta laajakatseisella historian ymmärtämisellä voisi eturistiriitoja myös ehkä välttää. Lisäksi historiankirjoitus ei koskaan ole täysin objektiivista, vaikka toki se on monen tutkijankin ylväs tavoite.

Kesällä törmäsin sattumalta Kustannusosakeyhtiö Siltalan äskettäin julkaisemaan ja Antti Blåfieldin toimittamaan kirjaan Historian käyttö ja väärinkäyttö, jossa lukuisat historiantutkimuksen ja politiikan ammattilaiset kirjoittavat moninaisista historian tulkinnoista ja jopa väärinkäytöistä. Kirjassa käydään läpi monien eri kansallisvaltioiden historiallisia vaiheita, joiden kautta on helpompi ymmärtää myös Euroopan nykyistä poliittista tilannetta, Venäjän viime aikaista kehitystä tai vaikkapa amerikkalaisten mieltymystä antiikin Rooman historiaa kohtaan. Kirjassa pohditaan laajasti historian roolia yhtäältä rauhanvälityksessä ja politiikan välineenä kuin toisaalta arkistojen ja sanavapaudenkin kautta. Myös suomalainen historiankirjoitus saa artikkeleissa äänensä kuuluviin.

Historiaa on aina tarvittu kansallisten kertomusten rakennusaineeksi. Kaikki tunnemme ainakin osittain esimerkiksi saksalaisten tilinteon toisen maailmansodan jälkeen. Nykyaikaisesta Saksasta ei oikeastaan voisi puhua ilman tuota 50- ja 60-luvuilla käytyä yhteiskunnallista keskustelua kansallissosialistisen Saksan vaikeasta perinnöstä. Saksan vaikea perintö ja sen läpikäynti elää niin kirjallisuudessa kuin tv-sarjoissakin. Mutta miten on oman, suomalaisen tarinamme laita? Olemmeko sinut historiamme kanssa? Monista aihepiireistä ei ole ollut vuosien saatossa tutkijayhteisöissäkään yksimielisyyttä, saati sitten kansan tai poliitikkojen keskuudessa. Monista asioista on vieläkin vaikeata puhua. Reflektoin seuraavassa lyhyesti muutamia aiheita, joihin Blåfieldin toimittamassa kirjassa viitataan suoraan tai välillisesti.

Yksi herkkä aihe on edelleen Suomen historiassa mm. jatkosotaan liittyvä erillissodan käsite. Myös itse kuulun sukupolveen, jonka koulukirjoissa tämä teoria eli vailla kritiikkiä. Vaikka jo 60-luvulla kansainväliset tutkijat olivat esittäneet aineistoja, joissa sodanaikainen suomalais-saksalainen yhteistyö oli kiistaton ja suomalaisten tarina erillissodasta oli enemmän kuin arveluttava.

Nyt jälkeenpäin voidaan helposti todeta, että Suomen sodanjälkeiseen poliittiseen tilanteeseen ei sopinut historiantutkimus, että Suomi olisi ollut Saksan liittolainen de facto. Ja vieläkin, vaikka suomalaisetkin tutkijat alkavat olla jo yksimielisiä Suomen roolista jatkosodassa, kansalaisten piirissä aihetta monesti vähätellään. 

Kirjassa Historian käyttö ja väärinkäyttö Helsingin yliopiston professori Henrik Meinander kirjoittaa artikkelissaan Kansallisen katseen lumo: ”Yksi syy tähän oli eittämättä, että lähteet puhuivat omaa kieltään. Mutta yhtä paljon siirtymään vaikutti ilmeisesti se, etteivät tulkinnat saksalaissuuntauksesta enää herättäneet samanlaisia poliittisia intohimoja kuin aikaisemmin. Toisin sanoen, Neuvostoliiton hajottua ja Suomen liityttyä Euroopan unioniin aihe menetti pitkälti poliittisen latauksensa. Enää ei ollut tulenarkaa kuvata sitä, kuinka laaja osa Suomen väestöstä oli aikoinaan toivonut Hitlerin murskaavan kommunistisen itänaapurin.”

Silti harva poliitikko vieläkään kovinkaan mielellään esittää tämän hetkisen historian kirjoituksen realiteetteja – ainakaan tältä osin. Vieläkin on kansallisesti sopuisampaa arjessa puhua erillissodasta kuin Suomen liittolaisuudesta natsi-Saksan kanssa. Puhumattakaan juutalaisten luovutuksesta tai sotavankien kohtaloista.

Tieteelliset historian tutkimukset päätyvät harvoin kansalaisten käsiin. Sen vuoksi jo kumotutkin uskomukset elävät kollektiivisessa muistissa pitkään. Tämä asettaa tulevaisuudessa yhä enemmän painetta niin historian tutkimukselle kuin tiedonvälitykselle.

Professori Meinander jatkaakin artikkelissaan: ”Avoimelle demokraattiselle toimivalle yhteiskunnalle voi olla kohtalokasta, jos riippumattoman historian tutkimuksen toimintaa supistetaan merkittävästi. Yhä suuremmasta osasta menneisyyden tulkintoja vastaisivat silloin tahot, jotka joko tietoisesti tai tiedostamattaan ajavat omia tai toimeksiantajiensa intressejä historian avulla.”

Meinanderin mukaan yhtenäiskulttuurin jättämä perinne ja itärajan takainen suurvalta ohjaa edelleenkin suomalaisten ymmärrystä menneisyydestä. Ja tämä näkyy myös kylmän sodan aikaa pohtivassa ulkopoliittisessa tutkimuksessakin. Siitäkin huolimatta, että globalisaatio on avannut aineistoja täysin uudella tavalla.

Vaikuttaakin siltä, että kansallisen kertomuksemme kannalta itsenäisyys on ollut usein se tärkein lenkki. Kaikki muu on saanut sen tieltä väistyä. Tänä päivänä heikko historiamme hyväksyntä ei ainakaan helpota tulevaisuutemme kannalta tärkeitä Nato-keskusteluita, tai muita tärkeitä päätöksiä, joissa täytyisi ymmärtää laajoja historiallisia yhteyksiä ja kehityskaaria koskien koko Eurooppaa.

Toinen nykyhetkeen ja historiaan liittyvä kipukohta on, miten suhtaudumme tänään Venäjään. Suhdettamme Venäjään mutkistavat osaltaan myös Euroopan unionin ja Venäjän kireät välit. ”Kysymys on ollut EU:n laajenemisesta ja pyrkimyksestä eristää Venäjä niiltä alueilta, jotka se laskee etupiirikseen”, toteaa entinen suurlähettiläs Heikki Talvitie artikkelissaan Näkökulmia Venäjään.

Talvitie jatkaa: ”Venäjä on vastannut Yhdysvaltain ja EU:n pakotteisiin omilla pakotteillaan… Tässä asetelmassa Suomi on ollut sijaiskärsijänä koko EU-alueella. Suomen vienti Venäjälle tulee nollautumaan kesään 2016 mennessä.”

Viime aikoina sotilaallinen jännite on Itämerelläkin voimistunut. Suomi haluaa olla osa länttä, mutta itse ainakin toivon Suomelta maltillisempaa suhdetta Venäjään ja monitahoista keskustelua myös Naton ja EU:n laajentumispyrkimyksistä. Neuvostoliiton hajoaminen tarjosi lännelle mahdollisuuden hyvin yksipuoliseen laajentumispolitiikkaan, ja on selvää, että Venäjä haluaa näyttää nyt vakavasti otettavana neuvotteluosapuolena. Ikävä kyllä tämä on merkinnyt sotilaallista voimannäyttöä monella suunnalla.

Olemme nähneet lukuisia tilanteita, joissa historia muuttuu politiikan välineeksi. Näin on ollut muun muassa Ukrainassa. Siksi on tärkeätä ymmärtää, että historiaa myös politisoidaan. Yhtä lailla, on hyvä muistuttaa, miten kaupunkirakentaminen on osoitus vallankäytöstä, ja mitkä rakennukset tai monumentit ovat muistamisen arvoisia: kulttuuriperintöämme. 

Helsingin yliopiston dosentti Anja Kervanto Nevanlinna toteaakin samaisen kirjan artikkelissaan Kaupunkirakentamisen historia politiikan muotona, filosofi Louis Marinia siteeraten, että hallitsijan vallankäytölle Versailles`n palatsin kirjalliset kuvaukset ja selostukset olivat tärkeämpiä kuin itse palatsi ja puisto. Se oli tarkoin suunniteltu poliittinen esitys kokonaisuudessaan. Kervanto Nevanlinna kirjoittaa: 
”Versailles ei siten ollut vain kuninkaan vallan monumentti tai symboli vaan siitä kirjoitettujen kuvausten kautta vallankäytön keskeinen väline.”

Anja Kervanto Nevanlinna jatkaa: ”Historian käyttö tai väärinkäyttö ei ole kohdistunut vain pelkästään siihen historiaan, jota historioitsijat ovat tutkineet ja josta he ovat kirjoittaneet. Yhtä tärkeitä ovat olleet ne potentiaaliset tutkimuskohteet, joista historioitsijat ovat vaienneet: joista he eivät ole kirjoittaneet.”


Lähteet ja luettavaa:

Historian käyttö ja väärinkäyttö, toim. Antti Blåfield, 2016, Siltala
Jukka Korpela: Länsimaisen yhteiskunnan juurilla, 2015, Gaudeamus
Henry Kissinger,  World Order, 2015, Penguin Books



































0 kommenttia:

Lähetä kommentti