torstai 29. syyskuuta 2016

Yksi valokuva ei kerro vielä mitään


Yksittäiset valokuvat keräävät joskus paljon huomiota ja meillä kaikilla taitaa olla jonkinlainen valokuva-albumi aivoissamme. Osalle meistä se tärkein valokuva on jokin mieleenpainunut historiallinen dokumenttikuva, toisille taas kotoinen pokkarikuva joulupöydästä. Mutta kertooko yksittäinen valokuva todellisuudesta oikeastaan mitään: sen enempää tapahtumasta maailmanhistoriassa kuin ohikiitävästä onnenhetkestä perheen parissa. Kävin katsomassa valokuvaaja Alec Sothin näyttelyn Suomen valokuvataiteen museossa ja tajuntani valokuva-albumiin kiinnittyi muutama valokuva lisää.

Valokuvaaja Alec Sothia pidetään kansainvälisen lehdistön mukaan yhtenä tärkeimmistä Yhdysvaltojen sosiaalista ja maantieteellistä ulottuvuutta tulkitsevista nykyvalokuvaajista. Hän jatkaa sujuvasti taidekentässä hyödyntäen dokumenttivalokuvan traditiota ja suuria nimiä. Soth on valokuvannut ympäröivää elämää kaikkialla Yhdysvalloissa, mutta hänen erityinen innoittajansa on "the big middle", suuri alue Yhdysvaltojen keskellä. Gathered Leaves -näyttely valottaa osaltaan tuota maailmaa. Nyt nähtävä näyttely on Sothin 16 vuotta kestänyt projekti, joka yhdistää hänen neljä tärkeintä kokonaisuuttaan: Sleeping by the Missisipi, Niagara, Broken Manual ja Songbook yhdeksi näyttelyksi.

Stephen Shore ja Joel Sternfeld dokumentoivat 70-luvun lopulla Amerikan takamaita, parkkipaikkoja ja sosiaalista elämää. Heitä aiemmin Walker Evans oli tehnyt saman mustavalkoisen valokuvan keinoin. Joel Sternfeld totesi Guardianin haastattelussa vuonna 2004: ”No individual photo explains anything. That’s what makes photography such a wonderful and problematic medium.”

Myös Alec Soth on todennut, että yksi valokuva ei voi kertoa kaikkea kontekstistaan. Siksi hän painottaakin editoimisen tärkeyttä: miten yksittäinen kuva resonoi kokonaisuuden kanssa. Dokumentaarisuuden suhteen hän vaikuttaa melko pragmaattiselta. Hän on käyttänyt esimerkkinään kuuluisaa Thomas Hoepkerin valokuvaa joka on otettu 11.9.2001, kun New Yorkin kaksoistornit luhistuivat. Kyseisen kuvan etualalla ihmiset juttelevat ja nauttivat auringosta, Soth on todennutkin: ”I have no idea what is going on in that picture. And I’m pretty suspicious of anyone using it as proof of anything.”

Tämä toden ja tulkinnan välinen historiallinen diskurssi ja dialektiikka on määritellyt itse asiassa valokuvaa alusta saakka. Tunnettu nykytaiteilija David Hockney on maininnut, että valokuva ei ole kovinkaan kummoinen todellisuuden kuvaaja, koska valokuvaa on manipuloitu aina. Hockney on kritisoinut valokuvaa lisäksi sen rajallisen perspektiivikäsityksen vuoksi. 

Susan Sontag esitteli dokumenttivalokuvauksen moraalisia ongelmia teoksessaan Regarding the Pain of Others, jossa muun muassa kerrottiin tunnetun sotakuvaajan Matthew Bradyn avustajineen asetelleen ruumiskasoja Amerikan sisällissodassa Gettysburgin taistelussa. Viimeksi tänä vuonna National Geographic -lehden valokuvaaja Steve McCurry jäi kiinni kuviensa manipuloinnista. Tämä nykyajan ehkä kuuluisimman valokuvapotretin Afgaanityttö, taltioinnut valokuvaaja kiirehtikin selittämään, että itseasiassa hän ei ole dokumentaristi vaan tarinankertoja.

Sothin suuret kromogeeniset värivedokset syntyvät suuren negatiivikoon kamerasta. Tällöin tarkkuus ja detaljien toisto ovat huippuluokkaa. Sothin töissä tekniikka ei ole itseisarvo, mutta ne ovat silti teknisesti moitteettomia – ja samalla esteettisesti myös melko traditionaalista valokuvataidetta. Parhaimmillaan Soth on herkkä tulkitsija ja tarinankertoja, joka ei edes ole ottanut dokumentaation moraalista velvoitetta itselleen. On myös hyvä muistaa, että verbaalisuus on Sothille tärkeätä. Hän pohtii tarkkaan kuvien ja kokonaisuuksien sanallisia merkityksiä ja määritteitä. Se ei ole kovin yleistä valokuvataiteen piirissä.

Valokuvataiteen museon Alec Sothin Gathered Leaves -näyttely on ripustukseltaan hyvin perinteinen, mutta toimiva. Huonejaot seuraavat kirjojen teemoja. Kokonaisuudet Broken Manual ja Niagara tekivät minuun suurimman vaikutuksen.

Alec Sothiin kaukaisesti rinnastettavia tekijöitä tunnetaan myös suomalaisen valokuvataiteen piirissä. Aiheiden puolesta tulevat mieleen melko nopeasti Pekka Turunen, Esko Männikkö ja Veli Granö.  Myös heidän jälki on seurannut osittain amerikkalaisen tradition linjaa, mutta toki enemmän suomalaisella huumorilla ja kansallisella estetiikalla höystettynä. Alec Sothin tietyistä valokuvista tulee mieleen väistämättömästi eurooppalaisuus. Välillä  löytää haluamattakin yhtymäkohtia muun muassa Wolfgang Tillmansin tai Martin Parrin yksittäisiin töihin. Ehkä tästä johtuen, nyt sitten lopulta sieltä kiinnittyi muutama valokuva myös minun tajuntaani: toiston kautta. Samalla minua häiritsi, että miksi vasta nyt tietyt valokuvataiteen ratkaisut olivat löytäneet laajemman hyväksynnän ja suosion Alec Sothin kautta Yhdysvalloissa.

Nykytaiteesta tai valokuvataiteesta ei voi oikeastaan puhua ilman brändinrakentamista ja rahaa. Vaikka raha on aina kuulunutkin osana taidemaailmaa, se tuo väistämättä lisää paineita toden ja tulkinnan kontekstiin. Varsinkin kun Alec Soth oli aiemmin sijoitettu maailmankuulun New Yorkilaisen Gagosian gallerian rosteriin Andy Warholin, Picasson ja Basquiatin rinnalle. Tunnettu amerikkalainen taidekriitikko Dave Hickey, joka on kirjoittanut pitkään Vanity Fairiin ja New York Timesiin, kritisoi pari viikkoa sitten modernin taiteen keskittymistä julkkistaiteilijoihin ja rahaan. Edellä mainitut seikat koskevat myös Sothia. Taiteilijan menestyksen kannalta ovat tärkeitä niin teosten esteettiset brändäykset kuin taiteilijan kiinnostava tarina. Eivätkä valokuvataiteessa liikkuneet rahasummatkaan enää aivan mitättömiä ole. Mitä sitten yksittäiset valokuvateokset maksavat? Andreas Gurskyn valokuvateos Rhein II  myytiin 4 338500  dollarilla vuonna 2011. Alec Soth on siten  tietty vielä kaukana huippuhinnoista. Hänen teoksiaan kaupataan viisinumeroisilla summilla.

Lähteet ja luettavaa:

Janne Seppänen: Dokumentarismin nollapiste? teoksessa Valokuvaa ei ole, 2001, sivut 164-176.
Susan Sontag: Regarding The Pain Of Others
http://www.telegraph.co.uk/photography/what-to-see/alec-soth-americas-greatest-photographers/
A Bigger Message, conversation with David Hockney: Martin Gayford
Joel Sternfeld: Sweet Earth – Experimental Utopias in America
https://www.theguardian.com/artanddesign/2015/jul/09/stephen-shore-america-colour-photography-1970s
https://www.theguardian.com/artanddesign/2004/mar/10/photography




0 kommenttia:

Lähetä kommentti