lauantai 5. marraskuuta 2016

Guggenheim – vain yhden tavaramerkin tähden



Guggenheim-keskustelu käy valtoimenaan. Taas kerran on Suomeen synnytetty kahtiajako, kun pitäisi demokraattisesti ja hedelmällisesti pohtia vaihtoehtoisia museohankkeita, peräänkuuluttaa keskustelua ja suhteellisuudentajua. Kukaan ei puhu Guggenheimin kohdalla juurikaan siitä, millaista taidetta tai kulttuuri- ja taidepolitiikkaa Helsingissä ja Suomessa halutaan esittää tai viedä eteenpäin. Mitä kielialueeltaan, väestömäärältään ja kulttuuriltaan rajallinen Suomi tarvitsee? Tällä hetkellä Guggenheim-keskustelun keskiössä ovat vain matkailijoiden hotelliyöpymisten määrät sekä mahdolliset taloudelliset kerrannaisvaikutukset.

Guggenheim-keskustelu on kuin pankkiirien pöydästä, jossa asetetaan optioita tulevaisuuden tuotoille ja tappioille. Guggenheimin vastustajia syytetään populismista ja puoltajia kähminnästä sekä häikäilemättömästä lobbaamisesta. Poliittiset jakolinjatkin jo repeilevät, kun sekä poliitikot että kansalaiset pyörittelevät päässään laskentataulukoitaan ja ihmettelevät projektin kustannuksia ja kävijämääriä. Taiteilijoistakin osa on museon puolesta, toiset vastaan. 

Samaan aikaan useiden suomalaisten museoiden toimintaedellytyksiä supistetaan, ja se ei ainakaan helpota kulttuuriperinnön vaalimista tai sitä tosiseikkaa, että suomalaiset käyvät esimerkiksi ruotsalaisia harvemmin museoissa. Suomalaisessa Guggenheim-keskustelussa on sivuutettu näköalat vaihtoehtoisista malleista: muista mahdollisista kansainvälisistä yhteistyökumppaneista, tai jo olemassa olevien museoiden laadullisesta ja toiminnallisesta kehittämisestä. Nyt ajatus on lukkiutunut Guggenheimiin: kuka maksaa, mitä ja millä ehdoin. Yhtäkkiä Guggenheimista syntyi viimeinen oljenkorsi, viimeinen ikkuna länteen ja markkinatalouteen – jos tämän jätämme, saamme kaiken toivon heittää.

Pariisin massiivinen monitoimitaidetalo Centre Pompidou, suomalaisittain Pompidou-keskus on Pariisin maamerkki. Se on monien matkailijoiden listalla siinä missä Eiffelin torni. Pompidou-keskuksessa vieraileekin noin neljä miljoonaa ihmistä vuosittain tutustumassa moninaiseen kulttuuritarjontaan, lähinnä moderniin taiteeseen, arkkitehtuuriin ja nykytaiteeseen. Centre Pompidou omistaa New Yorkin MoMa:n ohella maailman merkittävimmän modernin taiteen ja nykytaiteen kokoelman.

Pompidou-keskuksen johtajaksi valittiin viime vuonna Serge Lasvignes. Hän vieraili kuukausi sitten Suomessa. Ylen haastattelussa Lasvignes totesi, että rakentaessaan museoita Pompidou-keskus huomioi paikallisen tarpeen ja tarjonnan. "Ensin on kuitenkin tunnettava maan taidekenttä todella hyvin", hän totesi Ylen haastattelussa. Lasvignes myös määritteli, että Pompidou ei ole tavaramerkki tai valmis sapluuna.

Tämä kuulostaakin valveutuneelta ja sivistyneeltä asenteelta – perinteiseltä eurooppalaiselta sivistyspuheelta. Guggenheim-keskustelussa on laajassa mielessä täysin sivuutettu kulttuuriset tarpeet ja keskitytty vain tavaramerkin tuomiin etuihin sekä mahdolliseen taloudelliseen hyötyyn. Puhutaan pullosta, logosta ja logistiikasta, ei sisällöstä.

Pompidou-keskus allekirjoitti pari vuotta sitten viisivuotisen sopimuksen Málagan kaupungin kanssa: sopimuksessa kaupunki maksaa miljoona euroa vuodessa oikeudesta käyttää  Pompidou-keskuksen nimeä sekä osia sen laajasta 200000 teoksen kokoelmasta. Málagan Pompidou-keskuksen näyttelytiloissa on noin 90 pysyvää teosta modernin taiteen ja nykytaiteen alueelta, sekä lisäksi on kaksi tai kolme vaihtuvaa näyttelyä vuodessa eri aiheista.

Málagan Pompidou tuo Málagan taidetarjontaan selkeän laajennuksen, mutta myös hyötyjä turismiin. Málagan ongelma on ollut, että miljoonat turistit käyttävät kaupungin lentokenttää saapuessaan aurinkorannikolle, mutta ohittavat Málagan. Museon odotetaan keräävän noin 250000 kävijää vuodessa. Se on paljon vähemmän kuin Guggenheimin tavoite Helsingille, joka on noin puoli miljoonaa kävijää. 

Vertailun vuoksi Kiasman, Ateneumin taidemuseon ja Sinebrychoffin taidemuseon viime vuoden menestysnäyttelyt nostivat näiden kolmen Kansallisgallerian museoiden kävijämäärän yli puoleen miljoonaan. Kiasman näyttelyt vetävät vuosittain keskimäärin noin 250000 kävijää.

Rahaa tarvitaan myös kulttuuriperinnön vaalimiseen. Kansallisgallerian hankintamäärärahat uusiin teoshankintoihin ovat nykyään reilusti alle miljoona euroa ja valtion taidemuseolle myönnettävä nettomääräraha on hieman alle 20 miljoonaa euroa. Nämä rahasummat tuntuvat lapsellisen pieniltä suhteutettuna Guggenheim-projektin kokonaiskustannuksiin. Ehkä sen vuoksi Guggenheimia onkin puoltajien keskuudessa verrattu useammin infrahankkeisiin kuin kulttuuripoliittisiin hankkeisiin. 

Sopiikin pohtia, jos kansakunnalla on halua tukea keskeisiä taidemuseoita vain noin 20 miljoonalla eurolla vuosittain, pitäisikö budjettia niiden suuntaan kasvattaa – jotta voisimme keskustella taiteen ja kulttuurin hinnasta päivittäin. Eikä vain silloin, kun haluamme ostaa ylihinnoitellun, kansainvälisen tavaramerkin huteraksi pelastusrenkaaksi.


Lähteet ja luettavaa:

http://budjetti.vm.fi/indox/index.jsp

http://yle.fi/uutiset/3-9216994

http://www.tilastokeskus.fi/artikkelit/2012/art_2012-06-05_005.html?s=3&tulosta

0 kommenttia:

Lähetä kommentti