sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Tyko Sallinen ja katseen uusi suunta Euroopassa





Unohdetaan hetkeksi, että taiteilija Tyko Sallisen perhe-elämä oli myrskyisä. Keskitytään modernismin esiinmarssiin ja Sallisen taiteeseen. Hiljattain avautunut Tyko Sallisen näyttely Helsingin taidemuseossa valottaa Sallisen taidetta nimenomaan muotokuvien, maisemien ja kansankuvausten kautta. Näyttely on värikylläinen aikamatka suomalaisen modernismin kärkinimen töihin ja ekspressionistiseen maalaustaiteeseen, mutta lisäksi se tarjoaa myös tarjottimella tarinan 1900-luvun alun kuvataiteen murroksesta ja yhteiskunnan muutoksesta.

Usein otetaan esille, että Sallinen johti suomalaisen taiteilijaproletariaatin esiinnousua suomenruotsalaista eliittiä vastaan. Räväkkänä anekdoottina kerrotaan Sallisen nimittäneen Akseli Gallen-Kallelaa taiteilijaseuran kokouksessa paskahousuksi. Monesti tuntuu, että näissä nostoissa unohtuvat taiteen kansainväliset suuret virtaukset ja Suomi esitetään vain eristäytyneenä ja takapajuisena maana. Suomalaiset taiteilijat matkustivat 1900-luvun alussa ahkerasti ja viettivät aikaa maailman suurissa kaupungeissa. Vaikka kielitaitoa olisikin taiteilijoilta puuttunut, avantgarden uudet ajatukset tuskin jäivät suurkaupunkien melskeessä huomioimatta. Ehkä Tykon hyökkäys ei ollut niinkään mielenilmaus suomenruotsalaista eliittiä kohtaan, vaan se oli nuoren ja intohimoisen miehen reaktio kansallista pysähtyneisyyttä ja naturalistista ilmaisua vastaan.

Tyko Sallinen syntyi vuonna 1879 Nurmeksessa. Samaan aikaan Euroopassa oli jo alkanut yhteiskunnallinen liikehdintä, joka sysäsi liikkeelle estetiikan periaatteiden uudelleen pohdinnan. Osa ajattelijoista ja taiteilijoista rakensivat kertomustaan edelleen valistuksen ja Ranskan suuren vallankumouksen henkeen: vapaus, veljeys ja tasa-arvo. Esteettiset avantgardistit, kuten Charles Baudelaire, taas korostivat taiteilijan spontaania ja yksilöllistä luomisvoimaa. Hänen mukaansa taiteen tehtävä ei ollut pelastaa kansakuntia, kuten poliittinen avantgarde vaati. (Reiners, Seppä, Vuorinen, s.407-408.)  

Sallisen matkustaessa Pariisiin vuonna 1909 suuret tapahtumat sekä kulttuurillisesti että yhteiskunnallisesti olivat käynnissä ja niillä oli suora yhteys todellisuuden hahmottamiseen. Ihmiset olivat huumaantuneita teollistumisesta ja kaupungistumisesta. Muutamia vuosia aiemmin Georg Simmel oli kirjoittanut: "Suurkaupungin merkittävin piirre piilee sen toiminnallisessa laajuudessa yli sen fyysisten rajojen. Suurkaupungin vaikutus heijastuu kaupunkiin takaisin ja antaa sen elämälle painoarvoa." 

Modernistit totesivat, että perinteinen taide ei enää sopinut pirtaan, se vaikutti vanhakantaiselta ja se oli sysättävä syrjään. Pelkästään havaittu todellisuus ei enää riittänyt. Taiteen historiallista taakkaa pidettiin myös ahdistavana. Voi vain kuvitella, millainen energia sen ajan Pariisissa huokui ja miten se on vaikuttanut nuoreen Salliseen. Kaikki jännittävät uudet ajatukset ja suuntaukset sekä mielenkiintoiset taiteilijapersoonat sekä tietysti omintakeinen suomalainen taiteilijayhteisö.
Suomen taiteen näyttely oli ollut Pariisin Syyssalongissa vuonna 1908, jonka arvosteluja ja häpeää pohditaan edelleenkin. Tuolloin ei enää toistunut Pariisin maailmannäyttelyn menestys, vaan suomalaista taidetta ainakin osittain kritisoitiin vanhakantaiseksi. Joka tapauksessa Suomen taiteen tuolloinen eliitti oli melko avantgarden vastainen. Tosin Pariisissa oli esillä myös esimerkiksi Ellen Thesleff, jonka töitä voi näin jälkeenpäinkin pitää hyvin edistyksellisinä. Voi olettaa, että Syyssalongin ristiriitaisella vastaanotolla oli myös oma merkityksensä Sallisen katseen suuntaan.

Eurooppalaisen taiteen kehitys olikin 1900-luvun alussa pelkkää ilotulitusta. Taiteella oli vihdoin autonominen paikkansa ja sitä puolustettiin. Picasso syventyi kubismin syövereihin, Kandinsky pohti henkisiä ilmentymiä ja sisäisiä maailmoja sekä pisteen, viivan ja tason merkityksiä. Ylipäätään ajalle oli tyypillinen kaksiulotteinen kuvapinta niin ekspressionismissa kuin ranskalaisessa fauvismissa. Ja fauvismista myös Tyko Sallinen sai aluksi vaikutteensa.
Arkkitehtuurin professorin Alan Colquhoun mukaan mahdollisesti jopa hieman väärin ymmärretty Hegelin teleologinen historiakäsitys, vaikutti 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun avantgardetaiteilijoiden haluun kääntää selkänsä perinteelle. Modernismi on käsitteenä taiteen kentällä laaja, samoin arkkitehtuurissa sen tyylien kirjo on moninainen niin lopputuloksen kuin innoituksien ja kysymysten asettelujen suhteen. Myös yksittäisten taiteilijoiden taustat ja intentiot olivat toisistaan poikkeavia. Kuvataiteessa 1900-luvun alussa tapahtuva kehitys ei ollut mielivaltaista perinteen murtamista. Ehkä modernismin vauhtisokeuden hegemonia on ollut kaikkiaan tarpeellista 1900-luvun taiteen edistyksen aikaansaamiseksi. Tämä on mahdollisesti ollut myös ensiarvoisen tärkeätä Tyko Salliselle.

Kun astuu Helsingin taidemuseon näyttelytilaan, Sallisen puhuttelevat ekspressionistiset potretit ovat edelleen täräyttäviä ja kauniita. Niistä huokuu repivää hetkellisyyttä, mutta myös pitkällistä muodon hakemista ja sisäisiä tuntoja. Välillä muotokuvien taustat ovat raskaasti pystysuoraan siveltimellä vedettyjä, toisissa potreteissa taustat taas maalipinnaltaan vauhdikkaasti horisontaalisia. Välillä teoksissa on kepeitä ja heleitä värejä sekä läpikuultavuutta, kohta taas tummempaa palettia. Henkilöistä on kaivettu rohkeasti esiin persoonallisuus välittömällä tulkinnalla.

Minua miellyttivät näyttelyssä eniten Sallisen työt 1910-luvulta, varsinkin Mirri vuodelta 1910, Kääpiö vuodelta 1914-15 ja Taiteilijan äiti vuodelta 1916. Edellä mainitut työt ovat kuitenkin keskenään hyvin eri tyyppisiä. Siirryttäessä 1930-luvulle muotokuvat alkavat olla sovinnaisempia.  Muotokuvien piirteiden ristiriitaisuus ja karuus katoavat vuosikymmenien saatossa. Joistain Sallisen töistä löytää vaikutteita Matissen teoksista ja toisinaan taas Paul Cézannen maalauksista. Sallisen oma jälki on parhaimmillaan raaka ja kursailematon, käärittynä ajoittain violettiin, turkoosiin ja vaaleanpunaiseen. Jos vertaa Sallisen töitä eurooppalaisiin aikalaistaiteilijoihin, ainakin näin sadan vuoden jälkeen Sallisen aikalaiskritiikki tuntuu myrskyltä vesilasissa. 

Helsingin taidemuseon näyttelytilassa monet ihmiset hymyilivät ja hymähtelivät, se on melko harvinaista taidenäyttelyssä. Tyko Sallinen saa edelleen katsojan ymmälleen ja hieman paljaaksi teoksiensa edessä. Ilmassa leijui tunnelma, että monella olisi ollut edelleen pari lisäkysymystä Tykolle.






Kuva: Yksityiskohta Tyko Sallisen teoksesta Alaston, 1910


Lähteet ja luettavaa:

Colquhoun, Alan (1983) Kolmenlaista historismia. Teoksessa Nikula, Riitta (toim.) Modernismi – historismi. Abacus. 

Karjalainen, Tuula (2016) Tyko Sallinen: Suomalainen tarina. Tammi, Helsinki.

Simmel, Georg. (2005 [1903]). Suurkaupunki (alkup. Die Grossstädte und das Geistesleben). Teoksessa Simmel: Suurkaupunki ja moderni elämä. Gaudeamus, Helsinki.

Reiners, Ilona , Seppä, Anna & Vuorinen Jyri. (2009) 1800-luvun moderni estetiikka. Teoksessa Reiners, Ilona , Seppä, Anna & Vuorinen Jyri (toim.) Estetiikan klassikot I. Gaudeamus, Helsinki.

http://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005083138.html

http://www.ennenjanyt.net/2015/09/suomen-maine-ja-pariisin-hapea-kuinka-vuoden-1908-nayttely-asettui-osaksi-taiteen-suurta-kertomusta/



0 kommenttia:

Lähetä kommentti